Vierailusta Iguassun putouksilla

Kun mietimme, minne kaikkialle haluamme ehdottomasti tällä maailmanympärimatkallamme päästä, Iguassun putoukset olivat listalla aivan ensimmäisten joukossa. Putouksia on sesongista riippuen 150–270: sateisina kuukausina vettä ja putouksia on luonnollisesti enemmän. Suurin putous on 80 metriä korkea ja 150 metriä leveä Garganta del Diablo eli Paholaisen kurkku. Putoukset sijaitsevat Argentiinan ja Brasilian rajalla, ja niiden alue on molemmissa maissa kansallispuistoa. Kansallispuistot ovat Unescon maailmanperintökohteiden listalla. Iguassun putoukset ovat maailman kolmanneksi suurimmat vesiputoukset Niagaran ja Victorian putousten jälkeen. Iguassu tarkoittaa intiaanikielellä isoa vettä.

Matkalla Puerto IguazúunMatkustimme Puerto Iguazúun Buenos Airesista. Puerto Iguazú on putouksia lähinnä sijaitseva kylä Argentiinassa. Bussimatka pääkaupungista kylään kestää noin 18 tuntia, minkä vuoksi varasimme yön yli kestävän bussimatkan firmasta nimeltä Via Bariloche. Liput maksoivat noin 71 euroa per lärvi (koska saimme ne paremmalla kurssilla dollareilla maksaessamme), ja kävimme ostamassa ne Retiron bussiasemalta Buenos Airesista. Paluumatkan liput ostimme Puerto Iguazún bussiterminaalista, ja ne maksoivat noin 91 euroa per naama. Yhtiö oli sama kuin tullessa, mutta matkoja tekevät muutkin firmat, kuten Tigre Iguazu ja Rio Uruguay. Puerto Iguazúun voi myös lentää, mutta liput olivat meille liian kalliit.

Puerto Iguazú, ArgentiinaValitsimme eri penkkivaihtoehdoista cama-tyypin liput, jotka takasivat lähes sängyksi taittuvat penkit sekä ilmaisen tarjoilun bussimatkan aikana. Diili osoittautui mielestämme hyväksi: illallisena tarjoiltiin herkullista lihapataa lisukkeineen ja ruokajuomaksi sai valita esimerkiksi puna- tai valkoviiniä. Paluumatkan illallinen ei ollut niin maistuva, jotakin paneroitua lihahässäkkää, mutta saatiinpahan sentään ruokaa. Illallisen lisäksi bussissa tarjoiltiin välipala ja aamiainen, ja nämä molemmat koostuivat aina samanlaisesta setistä: ällömakea dulce de leche -leivonnainen, kahvi tai tee ja jotain keksintynkää.

Bussimatka oli sikäli erikoinen, että bussista ei varsinaisesti päässyt ulos koko matkan aikana lainkaan. Joku kävi ovensuussa pikaisesti tupakalla, mutta ei sen enempää. Bussi pysähtyi vain muutamia kertoja todella pikaisesti poimimaan ihmisiä kyytiin ja kuljettajan vessataukojen ajaksi, mutta muuten painettiin eteenpäin turhia hidastelematta.

Krokotiili Iguassun putouksilla Nenäkarhu Iguassun putouksillaMajoituimme paikan päällä kolme yötä Puerto Iguazún kylässä Argentiinan puolella ja kävimme Brasilian puolella vain päiväseltään. Puerto Iguazú tarjoaa paljon majapaikkoja ja ravintoloita ja bussit esimerkiksi Buenos Airesista pysähtyvät näpsäkästi kylän keskustaan. Helppoa! Brasilian puolella putouksia lähin kylä on nimeltään Foz do Iguaçu.

Puerto Iguazún majoitusvaihtoehdoista täytyy sanoa, että ne olivat törkeän kalliita tasoon nähden. Me yövyimme Hostel Noeliassa, jossa kahden hengen huone omalla kylppärillä maksoi noin 40 euroa. Paikka oli armottoman netin kahlaamisen jälkeen paras saatavilla oleva vaihtoehto budjettimme huomioiden. Hostellihuoneemme jätti kuitenkin toivomisen varaa: vessanpönttö ei toiminut, siivoojaa ei näkynyt joka päivä (Puerto Iguazússa ei saa laittaa vessapaperia pönttöön, joten roskikset sietäisi tyhjentää usein), bongasimme kylppäristä muutaman torakan (jännä juttu edellisen huomioiden…), netti ei toiminut juuri lainkaan ja toimiessaankin oli todella hidas, ilmastointi oli välillä pois päältä ja vettä ei välillä tullut ollenkaan.

Kun ajatellaan, että saimme Buenos Airesista hyvältä paikalta kunnollisen, siistin hotellihuoneen pari euroa halvemmalla yöhinnalla kuin ankean hostellihuoneen Puerto Iguazústa, alkaa Puerto Iguazún majoitusvaihtoehtojen hinta-laatusuhde aueta. Toki Puerto Iguazústa olisi löytynyt vastaavan tasoisia majapaikkoja kuin Buenos Airesista, mutta ei lähimainkaan samaan hintaan. Jos vierailisimme Iguassun putouksilla toistamiseen, saattaisimme latoa taaloja tiskiin triplasti paremman majoituksen toivossa.

Pihvillä Puerto IguazússaMonissa oppaissa kehotetaan vierailemaan sekä Argentiinan että Brasilian puolella putouksia ihastelemassa, ja uskoimme näihin vakuutteluihin. Iguassun putoukset olivat meille (ainakin oletettavasti) kerran elämässä -kohde, joten myös sen vuoksi ajattelimme hoitaa niiden kiertelyn kerralla pakettiin eli käydä katsastamassa molemmat puolet samalla kertaa.

Näin jälkikäteen voin sanoa, että molemmilla puolilla vierailu kannatti ehdottomasti, joten suosittelen muitakin putouksille meneviä käymään myös rajan toisella puolella. Sisäänpääsylippu maksoi Argentiinan puolelle noin 26 euroa ja Brasilian puolelle noin 15 euroa.

Vesiputouksista 70 prosenttia sijaitsee Argentiinan puolella. Kävelyreitit vievät siellä todella lähelle putouksia, joten veden voiman pääsee todella kokemaan. Brasilian puolella puolestaan aukeaa mahtava kokonaisnäkymä putouksille. Siellä putousten laajuuden hahmottaa paremmin. Kummallakaan puolella vierailusta ei selviä kuivana, sillä ilma on putousten lähellä erittäin kosteaa. Lisäksi jotkut reitit vievät niin lähelle putouksia, että vettä tulee niskaan urakalla.

Iguassun putoukset, BrasiliaVietimme yhden kokonaisen päivän Argentiinan puoleisia putouksia ihastellen ja toinen päivä kului Brasilian puolella vierailemiseen. Itse putouksilla seikkailu Argentiinan puolella vie enemmän aikaa kuin Brasilian puoleisilla putouksilla pyöriminen, sillä Argentiinassa on enemmän kävelyreittejä kierrettävänä. Meistä oli järkevämpää majoittua Argentiinan puolella, jotta sillä puolella ei kuluisi vierailupäivänä aikaa rajamuodollisuuksiin.

Iguassun putouksilla

Rajan ylittäminen hoitui yksinkertaisesti: leima passiin ja takaisin bussin kyytiin. Rajan ylittämisessä eniten aikaa tuhrautui bussikyyteihin. Ostimme aamulla Puerto Iguazússa meno-paluuliput Brasilian puolelle ja takaisin, mutta näin jälkikäteen arvioiden olisi kannattanut ostaa vain menoliput. Olisimme selvinneet keikasta huomattavasti nopeammin, jos olisimme jättäneet paluulipun hankkimisen rajan toiselle puolelle. Jouduimme nimittäin päivän päätteeksi odottamaan jopa pari tuntia bussiamme Brasilian puolella, sillä aikataulut eivät pitäneet lainkaan paikkaansa. Meno-paluuliput bussiin maksoivat 8 euroa per naama.

Kannattiko matkustaa noin 18 tuntia suuntaansa Buenos Airesista asti katsomaan veden virtaamista? Kyllä vain! Putouksilla vierailu oli unohtumaton elämys. Jatkan aiheesta seuraavassa postauksessa.

Iguassun putouksilla vierailemisesta oli vastikään juttua myös Britannika-blogissa.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Missattu snorklausmahdollisuus ja rankkaa matkantekoa

Jos haluat lukea vain onnellisuutta tihkuvia postauksia, jätä tämä väliin. Vaikka kuinka toivoisi, niin aina hommat eivät mene reissussa ihan putkeen. Paitsi jos puhutaan wc-putkesta… Ja bussilla matkustaminen ei ole kaikissa maissa mikään nautinto.

Siirtyminen Costa Ricasta Panaman puolelle sisälsi ei-niin-mukavan jännitysmomentin nimeltä ruokamyrkytys. Sopivasti juuri matkaa edeltävänä yönä alkanut olotila pysyi kuin ihmeen kaupalla jokseenkin aisoissa siirtymän ajan, jos tilanteesta jotakin myönteistä haluaa repiä.

Lähdimme Costa Ricasta Caribe Shuttlen pikkubussin kyydissä kahdeksan aikaan aamulla. Rinkat köytettiin auton katolle ja ahtauduimme täpötäyteen autoon muiden turistien kanssa. Ensimmäinen etappi Puerto Viejosta Panaman rajalle Sixaolaan kesti kaksi tuntia. Rajalla piti maksaa Costa Rican puolella kahdeksan USA:n dollarin suuruinen maastapoistumisvero. (Verolla saattaa olla todellisuudessa joku hienompi nimi, mutta me ristimme sen tuolla tavalla.) Myös colonit toki kelpasivat. Rajalla oli pientä epävarmuutta oikeasta toimintatavasta, sillä Caribe Shuttlen henkilökunta ei ohjeistanut turisteja millään tavalla. Homma kuitenkin hoitui muita seuraamalla.

Raja ylitettiin kävellen kuppaista rautatiesiltaa pitkin. Sillalla kävellessä piti olla jokseenkin tarkkana, sillä laudat olivat miten sattuu ja joistakin aukoista olisi mahtunut putoamaan alla virtaavaan jokeen. Panaman puolella maksettavaksi napsahti kolmen USA:n dollarin suuruinen maahantulovero, jonka senkin pystyi maksamaan Costa Rican coloneilla. Rajaviranomaisten toiminta sai meissä ja norjalaisissa turisteissa (joista yksi puhui suomea!) aikaan nauruntyrskähdyksiä. Tiskin takana kökki kolme tyyppiä, joista yksi otti passit vastaan ja antoi ne seuraavalle, joka antoi ne kolmannelle. Työllistävä vaikutus ja sitä rataa.

Bocas del Toro, Panama

Byrokratian taklaamisen jälkeen meidät tungettiin seuraavaan sillipurkkiautoon ja rinkat hilattiin jälleen auton katolle. Autolla huristeltiin noin tunti, kunnes saavuttiin Almiranten satamaan. Meinasin pyörtyä satamassa laiturille, mutta hetken istuskelu ja urheilujuoman kittaaminen auttoivat sen verran, että pääsimme veneeseen. Puolen tunnin venematkan jälkeen olimme Isla Colónin saarella Bocas del Toron kylässä. Vesi oli kirkasta ja turkoosia, kuten Karibialta sopii odottaa. Harmi vain, että emme ehtineet sitä sen paremmin ihailemaan, koska allekirjoittaneen oli päästävä koomaamaan hotellille.

Hotelli Don Chicho oli onneksi lähellä satamaa ja pääsimme kirjautumaan heti sisään. Hotelli oli aika kulahtanut, mutta toisin kuin edellisessä yöpaikassa Kaya’s Placessa, sängyn jouset eivät porautuneet selkään ja kylppäri oli ihan oikea kylppäri eikä mikään saastainen loukko. Huoneen seinät olivat sairaalanvihreät, mikä sopikin teemaan…

Kolmen yön vierailu Bocas del Torossa ei arvatenkaan mennyt ihan suunnitellusti sairastelun vuoksi. Ei puhettakaan, että olisimme päässeet snorklaamaan tai vaikkapa jollekin kivalle retkelle. Kivojen aktiviteettien sijaan aika kului hotellihuoneessa täristen kuumeessa, päänsäryssä ja vatsaongelmissa. Niin inhottavaa! Bocasin kylä vaikutti sen verran kivalta paikalta, että siellä olisi varmaankin viihtyisää oleilla terveenä. Ravintoloita oli kiitettävästi ja myyntipisteissä oli tyrkyllä monenlaisia aktiviteetteja matkalaisille. Ympärillä levittäytyi turkoosinsininen meri. Jokseenkin harmitti Costa Ricasta matkaan tarttunut tauti, mutta aina ei voi voittaa.

Bocas del Toro, Panama Bocas del Toro, Panama

Yritimme säätää lentoja Panama Cityyn, sillä jostain kumman syystä kahdentoista tunnin mittainen yhdistetty vene- ja bussimatka ei juuri silloin houkutellut. Kävimme kysymässä lentoja Bocas del Toron kansainväliseltä lentoasemalta, joka on superkoominen paikka. Se muistuttaa enemmän jonkin perähörkkölän bussiasemaa kuin kansainvälistä lentokenttää. Muutaman sadan metrin päässä Bocasin keskustasta sijaitsevalla kentällä on kaksi tiskiä. Meille neuvottiin etukäteen, että lennot voi käydä ostamassa suoraan tiskiltä ja sitten vain hypätään koneeseen. Tiskin takana ollut työntekijä huuteli meille jonossa seistessämme, että jos olemme hamuamassa lentoja seuraaville neljälle päivälle, niin turha jonottaa – lennot on jo myyty täyteen. Niinpä jouduimme kuin jouduimmekin ostamaan liput yön yli kestävälle vene- ja bussimatkalle Panama Cityyn päästäksemme. Sitä riemun määrää (not).

Bocas del Toro, Panama

Lähtöpäivänä sairastin jo neljättä päivää. Hymy oli ehkä vähän hyytynyt jo siinä vaiheessa. Vene Almiranteen lähti puoli kuudelta iltapäivällä, joten otimme Don Chichosta myöhäisen uloskirjautumisen. Jo satamassa oli pientä sählinkiä veneeseen pakkautumisessa, mutta Almirantessa touhu meni paljon pahemmaksi säätämiseksi. Satamasta siirryttiin pienillä takseilla bussiasemalle, ja siirtymistä järjestämässä olleet tyypit yrittivät saada takseja lennosta ja puhelimitse – niitä ei siis ollut hoidettu etukäteen, vaikka kyseessä oli kymmenien ihmisten kuljettaminen satamasta bussiasemalle.

Kun lopulta saimme taksin, rasittavia tipin pummaajia tunki taksin ovelle niin, että ovea ei meinannut saada kiinni. Näitä samoja ”Antakaa mulle tippiä, vaikken ole tehnyt mitään sen ansaitakseni! Vedän hernepalon nenään, jos ette anna!” -tyyppejä kohtasimme myös Bocasin satamassa saapumispäivänämme. Selkeä kehitysmaaraivarin paikka (huomasimme, että niitä voi tulla myös Aasian ulkopuolella).

Bussiasemalla puolestaan tuhraantui ylimääräistä aikaa suunnilleen tunti kaiken epäjärjestelmällisyyden ja aivan turhan paperien pyörittelyn takia: ensin odoteltiin odottamisen ilosta, sitten venattiin nimilistaa matkustajista, sitten nimilistan perusteella tehtävien matkalippujen valmistumista, sitten tavaroiden pakkaamista bussiin ja lopulta nousua bussiin. Mietimme, että koskaan ei ole bussin liikkeelle saattaminen ollut niin pirun vaikeaa. Lopulta pääsimme matkaan vaille kahdeksalta illalla.

Luonnollisesti bussissa ei kuulutettu mitään tietoja pysähdysten määrästä, kestosta tai kellonajoista. Bussissa piti olla vessa ja olikin, mutta se oli lukittu. Ei sillä, että vessassa olisi voinut oikein käydäkään ilman olympiatason tasapainoa ja tähtäystaitoja, sillä tie oli todella pomppuinen ja mutkainen. Ensimmäinen pysähdys oli jo tunnin matkustamisen jälkeen ja seuraava yhden aikaan yöllä. Muita pysähdyksiä ei sitten enää ollutkaan, vaikka bussi oli perillä Panama Cityssä vasta seitsemän jälkeen aamulla. Sanotaanko näin, että olemme olleet aika paljon paremminkin järjestetyillä etapeilla. Panama ei ihan vakuuttanut.

Myönteistä oli se, että pääsimme ehjinä perille ja pirun sitkeä tautikin alkoi Panama Cityssä vihdoin ja viimein hellittää. Seuraavassa postauksessa on siis luvassa iloisempia tunnelmia maailman koristeellisimpien bussien kaupungista, Panama Citystä!

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Matkantekoa kohti Tortugueron kansallispuistoa

Jatkoimme Costa Rica -kierrostamme Monteverdestä Arenal-tulivuoren juurelle sateisissa merkeissä. Matkan ensimmäinen osuus taitettiin pakettiautolla ja juuri kun kuvittelimme, ettei tie voisi huonommaksi muuttua, se muuttui vieläkin reikäisemmäksi ja mutaisemmaksi. Matka eteni hitaasti, mutta perille päästiin tien kunnosta, sankasta sumusta ja sateesta huolimatta. Pakettiauto vaihtui noin kolmen tunnin ajon jälkeen veneeseen, jolla tykiteltiin Arenal-järveä pitkin noin tunti. Lopuksi vaihdettiin jälleen kulkupeli autoon viimeistä puolen tunnin etappia varten. Perillä La Fortunan kylässä emme jaksaneet lähteä retkille vaan käytimme aikamme siellä ihan vain oleiluun, matkajärjestelyjen tekemiseen ja tietokoneen teknisten ongelmien kanssa taistelemiseen.

 

 

 

 

Kahden yön jälkeen jatkoimme matkaa Tortugueron kansallispuistossa sijaitsevaan Tortugueron kylään. Odottelimme aamuvarhaisella kyytiä hotellin edessä ja juttelimme ranskalaisen matkailijan kanssa, jonka kyyti oli jo puolitoista tuntia myöhässä. Meillä alkoi hiipiä epäilys jos toinenkin mieleen siinä vaiheessa, kun omakin kyytimme oli parikymmentä minuuttia luvatusta myöhässä. Oma kyytimme onneksi saapui melkein heti sen jälkeen, kun olin pyytänyt vastaanoton miestä soittamaan kuljetusfirmaan. Jätimme ranskalaisen turistin selvittelemään ikävää tilannettaan ja nousimme pakettiauton kyytiin. Matka Tortugueroon taittui mukavia jutustellen espanjalaisen, mutta nykyisin Bostonissa asuvan pariskunnan kanssa. Tie oli paremmassa kunnossa kuin edellisellä etapilla Monteverdestä Arenaliin. Matkan hintaan kuului lounas, jonka nautimme yhden maissa iltapäivällä La Pavonassa samalla kun odottelimme veneen lähtöä Tortugueroon.

 

Matka kapean veneen kyydissä viidakon keskellä virtaavaa jokea pitkin oli elämys itsessään. Heti alkumatkasta veneen oikealla puolella oli krokotiili, jonka allekirjoittanut tietenkin onnistui missaamaan. Samoin onnistuin olemaan huomaamatta puussa roikkunutta hämähäkkiapinaa. Hemmo luonnollisesti näki molemmat elukat. Vene hajosi matkalla ja sen korjaamiseen kului kuljettajalta kymmenisen minuuttia. Meitä nauratti, sillä tämä ei ollut ensimmäinen (eikä varmaan viimeinenkään) kerta, kun vene hajoaa meidän matkoillamme. Onneksi kyseessä oli moottorivika eikä esimerkiksi reikä veneen pohjassa, sillä krokotiileja ja kaimaaneja kuhisevalla joella olisi ollut aika huolestuttavaa olla uppoavan veneen kyydissä.

Saavuimme Tortugueron kylään kolmen jälkeen iltapäivällä seitsemän tunnin matkustamisen jälkeen. Satamasta oli vain muutaman sadan metrin matka Casa Marbellaan, josta olimme varanneet majoituksen. Casa Marbella löytyi sattumalta verkossa seikkaillessamme. Sinne pystyy tekemään varauksen vain olemalla yhteydessä suoraan majataloon. Paikka on suosittu, eikä meillekään löytynyt sellaista huonetta, jota alun perin pyysimme. Saimme kuitenkin paremman huoneen samaan hintaan kuin mitä alun perin pyytämämme perushuone olisi kustantanut, kun varasimme samalla myös majatalon järjestämän veneretken Tortugueron kansallispuistoon. Järjestely sopi meille enemmän kuin hyvin, sillä olisimme joka tapauksessa varanneet retken, ja nyt meidän ei tarvinnut järjestää asiaa erikseen.

Casa Marbellaan päästyämme vastaanoton työntekijä kertoi heti seuraavan päivän retken aikataulun: lähtö olisi kello 5.45 aamulla. Tiedossa oli taas aikainen nousu. Huoneemme oli tilava kulmahuone joelle päin. Varusteluun kuului kolme sänkyä, oma kylppäri (luonnollisesti itsarisuihkulla varustettuna) ja tuuletin. Ilmastointia ei ollut, ja se tuntui aluksi vähän vikatikiltä, sillä oli todella kuuma. Sää kuitenkin viileni iltaisin sen verran, että saimme nukuttua. Casa Marbellassa aamiainen kuului huonehintaan, henkilökunta oli kielitaitoista ja kaikkialla oli siistiä. Majatalo oli Costa Ricassa käyttämistämme majoituksista parhaasta päästä – niitähän oli kolme hyvää ja kolme huonoa.

Tortuguero sijaitsee kapealla kaistaleella meren ja joen välissä. Kävimmekin heti katsomassa Karibianmerta, jonne oli joen varressa sijaitsevalta majataloltamme matkaa ehkä 50 metriä. Rantahiekka oli mustaa. Aallot olivat korkeat ja merivesi oli rannassa aivan sotkeutunutta. Hostellilla olikin varoitus, ettei meri sovellu aallokon takia uimiseen oikeastaan koskaan. Joen varteen rakennettu Tortugueron kylä on niin pieni, että sen kävelee päästä päähän hetkessä. Kävimme katselemassa kylän tarjontaa, piipahdimme matkamuistomyymälässä ja haimme kaupasta evästä hostellille. Ilta oli siinä vaiheessa jo hämärtynyt ja hyttyset olivat heränneet koloistaan. Listimme niitä huoneessa hyvän tovin ennen kuin olimme kohtalaisen varmoja, että emme tulisi yön aikana syödyiksi.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail