Aina loma ei mene putkeen – tapaus Malta

Hyvä lähtökohta onnistuneeseen lomalle lennähtämiseen on, että tuleva matkalle lähtö herättää innostuksen. Oikeastaan se on minimivaatimus. Taannoisen Maltan-matkan kohdalla innostuksesta ei ollut tietoakaan, mutta se ei ollut Maltan vika. Valitettavasti elämä ajoittain lappaa syliin ihan muuta kuin toivoisi, ja matka Maltalle ei todellakaan alkanut onnellisten tähtien alla. Jatka lukemista “Aina loma ei mene putkeen – tapaus Malta”

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Kehitysmaaraivareista ja turnauskestävyydestä maailmalla

Aina ei vain jaksaisi. Säätämistä ja tinkimista, saastaisia vessoja, likaisia ja torakkaisia hostellihuoneita. Toimimattomia suihkuja, vessoja ja hanoja. Sähkön pätkimistä, luvatun nettiyhteyden ei-oota. Olematonta huonesiivousta paikoissa, joissa paskapaperit pitää laittaa wc:n roskikseen haisemaan sen sijaan, että ne voisi vetää alas pöntöstä. Jonottamista jonottamisen perään. Tiuskivia virkailijoita. Massiivista byrokratiaa. Turistien kusetusta joka käänteessä. Silkkaa rahastusta.

Postauksen kuvituksena on hienoimpia kokemuksiamme Kiinasta: Kesäpalatsi, Kielletty kaupunki ja Kiinan muuriOlimme Kiinassa lokakuussa 2014 maailmanympärimatkamme alkupuolella.

Kesäpalatsi, PekingYksi jos toinenkin matkaaja on joskus vajonnut niin sanottuun kehitysmaaraivariin. Kehitysmaaraivari iskee todennäköisemmin omatoimimatkalla kuin pakettimatkalla, sillä pakettimatkalla kaikki on yleensä järjestetty valmiiksi suht tasokkaasti. En silti väitä, etteikö raivari voisi pamahtaa päälle myös pakettimatkalla, jos olosuhteet vain ovat sille otolliset. Kunnia kehitysmaaraivari-termistä kuuluu tietääkseni Irtiotto-blogin Maijalle, sillä sieltä minä tämän kuvaavan sanan ensimmäisenä bongasin. Maija selostaa termin blogissaan näin:

Kehitysmaaraivari yllättää yleensä kun ihminen on väsynyt, vessahädässä, oudot ötökät ahdistelevat, joku kaupustelee aurinkolaseja, on hirveä nälkä ja jano, ei yöpaikkaa ja kysyttäessä apua vastapuoli kusettaa tai kielimuuri estää minkään kommunikoinnin. Kehitysmaaraivari voi yllättää sairaalassa kun huonekaverin omaiset polttavat röökiä, silloin kun Mekongjoen retki on täysi fiasko, kun ruoassa on lihaa, vaikka on sata kertaa ilmoittanut olevansa kasvissyöjä. Kehitysmaaraivareiden taustalla voi olla jonotustilanne, jossa sata metrin mittaista kiinalaista ohittelee ja räkii.

Pahimmat kehitysmaaraivarit osuivat meidän maailmanympärimatkallamme Aasiaan ja Väli-Amerikkaan. “Argh, mikä mesta!” -fiilikset liittyivät useimmiten liikkumiseen, turistien vedättämiseen ja majoituslaitoksiin. Avauduin Kaakkois-Aasian vedätyskulttuurin osalta aiheesta tässä postauksessa, joten ei siitä sen enempää tällä kertaa. Niputan tähän samaan kehitysmaaraivariosastoon myös Uuden-Seelannin ja Australian nettiyhteydet (vieläpä maksulliset sellaiset), jotka olivat monissa majapaikoissa huonompia kuin missään muualla, missä olen matkustellut. “Kehitysmaa” ei nyt varsinkaan näiden maiden kohdalla ihan päde sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta pilke silmäkulmassa kehitellyn kehitysmaaraivari-termin voinee muutenkin käsittää suht laveasti.

Tavallisella lomamatkalla kehitysmaaraivareita tulee harvemmin, sillä silloin pätäkkää laitetaan yleensä enemmän tiskiin ja saatetaan näin välttyä pahimmalta säätämiseltä. Jos kyse on vielä valmismatkasta, on koko reissu matkanjärjestäjän siloittelema kokemus ja silloin raivaririski on kaikkein pienin. Muutenkin lyhyellä matkalla riski on pieni, koska paikalliseen touhuun ei ehdi kypsyä.

Pitkällä kiertomatkalla raha on yleensä tärkeä kriteeri kaikille muille paitsi lottovoittajille. Siispä matkaaja pyrkii säästämään niin majoituksessa kuin matkajärjestelyissäkin ja hoitamaan asioita mahdollisimman pitkälle omin päin – ja tästä juuri alkaa kehitysmaaraivarin riski kasvaa. Tosin valitettavasti aina edes rahalla ei saa hyvää, kuten oli tilanne Uuden-Seelannin ja Australian nettiyhteyksien kanssa.

Kielletty kaupunki, Peking

Kun järjestää kaiken itse ja yrittää selvitä hommasta suht edullisesti, törmää melko väistämättä jossain vaiheessa siloittelemattomaan totuuteen siitä, että kaikki ei todellakaan hoidu kuin koti-Suomessa. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Huonoa siinä on tuo kehitysmaaraivarireaktio, jota yleensä edesauttaa väsymys. Aina ei vain jaksaisi säätää. Hyvää on se, että omatoiminen matkailija luultavasti ymmärtää aina näitä tilanteita kohdattuaan hitusen enemmän siitä, miten hommat missäkin maassa hoidetaan ja ennen kaikkea sen, että ne itselle vieraaat tavat voivat lopulta olla ihan toimivia. Maailmassa kun eletään niin monenlaista elämää eikä meidän suomalainen 5-miljoonainen kansamme ole maailman napa, ainoa paikka jossa asiat tehdään oikein ja hyvin.

Joissain kohteissa turismi on saanut ikäviä piirteitä, sitä ei käy kiistäminen. Aina matkaajan kohtelu ei ole sitä, mitä sen voisi kohtuudella olettaa olevan. Voi olla vain huijaamista ja rahastusta. Joskus turismi on vinoutunut sellaiseksi, että matkaajat nähdään vain kävelevinä setelitukkoina. (Bangkokilainen huijaava tuk tuk -mies lävähti juuri elävästi mieleeni.) Lyhytnäköinen rahat pois -asenne ei ole kenenkään matkaajan mielestä kivaa eikä hyväksyttävää, mutta sekin on joskus pakko kestää, jos aikoo sen tai tuon ”pakko nähdä kerran elämässä” -kohteen katsastaa.

Kielletty kaupunki, PekingYritykset saisivat matkailijoista vielä enemmän irti, jos ymmärtäisivät kohdella heitä reilusti, mutta aina näin yksinkertaista asiaa ei ymmärretä. Jos esimerkiksi hotellihuoneessa sängyn jouset törröttävät pystyssä, homeläiskiä täynnä olevat tyynyt haisevat kuolemalta ja torakat hiippailevat suihkukopin lattialla, kyseessä on ilmiselvästi aikamoinen läävä. Silloin myös hinnan tulisi olla alhainen. Itse en kehtaisi edullisessa matkailumaassa pyytää yli neljääkymmentä euroa majoituksesta, jossa suihkuviritelmän vesi löyhkää niin kamalalta, että majoittuja pohtii, uskaltaako suihkua edes käyttää, jossa ikkunoiden virkaa toimittavat reikäiset hyttysverkot ja pihamaalla haisee uloste. En myöskään kehtaisi väittää, että bussimatka kestää seitsemän tuntia, jos tietäisin sen todellisuudessa kestävän 12 tuntia.

Omatoimimatkalla näissä tilanteissa valittaminen ei yleensä auta mitään. Pahoittelua tuskin tulee, saati mitään hinnanalennusta. Mitäs läksit! Siinäpä taas oiva kehitysmaaraivarin paikka. Mutta ei auta itku markkinoilla. Tarvitaan turnauskestävyyttä.

Inhoan yleistämistä ja lokerointia, mutta jos haluaisin miettiä määritelmien turisti ja matkaaja (“travelleri”) eroa, se voisi olla juuri tässä. Pakettimatkaileva turisti sujahtaa sieltä, missä aita on matalin ja saa hienoja kokemuksia. Omatoiminen matkaaja kohtaa enemmän huonojakin juttuja (vaikkapa vinoutunutta turismia tai tarpeettomalta tuntuvaa ja monimutkaista säätöä pikkuasioiden hoitamiseksi), mutta saa silti yhtä lailla hienoja kokemuksia ja oppii ehkä samalla maailmasta hitusen enemmän. Molemmissa on puolensa eikä kumpikaan matkustustyyli ole “väärä” eikä myöskään toisensa poissulkeva. Minusta tärkeintä on se, että jos haluaa matkustella, uskaltaa sen tehdä – tyylillä millä hyvänsä.

Kiinan muuri

On kuitenkin todettava, että omatoimimatkailussa – etenkin sellaisessa, jossa pyritään säästämään rahaa ja ollaan reissussa kauan – voi kohdata sen verran haasteita ja jo pelkät matkajärjestelyt voivat olla sen verran työläitä, että ihan jokaiselle se ei sovi. Voin sanoa omasta kokemuksesta, että kun mitään ei ole valmiina, reissussa ollaan kuukausia ja aiottuja matkakohteita on listalla paljon, kaikkien järjestelyjen hoitaminen käy ajoittain työstä. Minua tämä ei haitannut, mutta jonkun muun kohdalla tilanne voi olla toinen. Kaikenlaista säätöä voi tulla, ja siihen kannattaa varautua – ja myös niihin kehitysmaaraivareihin.

Herne patjan alla -asenne eli liiallinen kermaperseily on asia, joka voi oikeasti haitata matkantekoa ikävästi ja jättää myös ikäviä fiiliksiä koko matkasta. Siksi neuvoisin pitkää ja mielellään edullista reissua suunnittelevaa, että kannattaa tiedostaa oma mukavuustasonsa ja olla valmis tinkimään siitä joskus paljonkin. Neuvoisin myös pysymään kuitenkin keskimäärin riittävän lähellä omaa mukavuustasoa, jotta reissaaminen pysyy miellyttävänä. Jos on esimerkiksi tottunut neljän tähden hotelleihin ja hienoihin ravintoloihin, turnauskestävyys todennäköisesti kasvaa reissussa, vaikka ei vetäisikään tavoitteita aivan toiseen äärilaitaan ja kärvistelisi koko matkaa ilmastoimattomissa ja homeisissa hostelleissa pikanuudeleita syöden.

Itsensä kannattaa tuntea ja budjetti kannattaa suunnitella oman sietokyvyn mukaan, yleisesti ottaen kun laadusta ja asioiden helppoudesta joutuu maksamaan enemmän. Oman turnauskestävyyden arvioinnin lisäksi on hyvin tärkeää muistaa avoin mieli. Matkailu avartaa, jos vain sen antaa tehdä niin. Ja kun avoin mieli ei enää tunnu riittävän, kannattaa hengitellä syvään ja yrittää kasvattaa niitä kuuluisia lehmän hermoja.

Miksi sitten tehdä pitkä, omatoiminen maailmanympärimatka, jos se saattaa olla välillä vaivalloista ja siellä voi saada kehitysmaaraivarin? Ehkä selitys on Maijan tekstissä: Mutta hei, ilman näitä raivareita ei ole sitä ehtaa matkustamisen tunnetta. Kai sitä on jotenkin kieroutunut, kun tykkää reissaamisesta kaikkine sivumausteineenkin kuin hullu puurosta eikä aidan matalin kohta ole aina se houkuttelevin.

Onneksi ikävät tapaukset ovat äärimmäisessä vähemmistössä. Ylivoimaisesti suurin osa meidänkin kokemuksistamme niin majoituksen kuin kaiken muunkin suhteen olivat hyviä tai erinomaisia ja meitä kohdeltiin useimmiten ystävällisesti ja reilusti. Maailmanympärimatka oli tähänastisen elämäni hienoin kokemus. Jälkikäteen (melkein) kaikille sattumuksille ja epätoivon hetkille voi nauraa ja kenties todeta, että olisi sinäkin päivänä kannattanut muistaa syödä ja nukkua tarpeeksi. Tai ottaa rentouttava olut.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Missattu snorklausmahdollisuus ja rankkaa matkantekoa

Jos haluat lukea vain onnellisuutta tihkuvia postauksia, jätä tämä väliin. Vaikka kuinka toivoisi, niin aina hommat eivät mene reissussa ihan putkeen. Paitsi jos puhutaan wc-putkesta… Ja bussilla matkustaminen ei ole kaikissa maissa mikään nautinto.

Siirtyminen Costa Ricasta Panaman puolelle sisälsi ei-niin-mukavan jännitysmomentin nimeltä ruokamyrkytys. Sopivasti juuri matkaa edeltävänä yönä alkanut olotila pysyi kuin ihmeen kaupalla jokseenkin aisoissa siirtymän ajan, jos tilanteesta jotakin myönteistä haluaa repiä.

Lähdimme Costa Ricasta Caribe Shuttlen pikkubussin kyydissä kahdeksan aikaan aamulla. Rinkat köytettiin auton katolle ja ahtauduimme täpötäyteen autoon muiden turistien kanssa. Ensimmäinen etappi Puerto Viejosta Panaman rajalle Sixaolaan kesti kaksi tuntia. Rajalla piti maksaa Costa Rican puolella kahdeksan USA:n dollarin suuruinen maastapoistumisvero. (Verolla saattaa olla todellisuudessa joku hienompi nimi, mutta me ristimme sen tuolla tavalla.) Myös colonit toki kelpasivat. Rajalla oli pientä epävarmuutta oikeasta toimintatavasta, sillä Caribe Shuttlen henkilökunta ei ohjeistanut turisteja millään tavalla. Homma kuitenkin hoitui muita seuraamalla.

Raja ylitettiin kävellen kuppaista rautatiesiltaa pitkin. Sillalla kävellessä piti olla jokseenkin tarkkana, sillä laudat olivat miten sattuu ja joistakin aukoista olisi mahtunut putoamaan alla virtaavaan jokeen. Panaman puolella maksettavaksi napsahti kolmen USA:n dollarin suuruinen maahantulovero, jonka senkin pystyi maksamaan Costa Rican coloneilla. Rajaviranomaisten toiminta sai meissä ja norjalaisissa turisteissa (joista yksi puhui suomea!) aikaan nauruntyrskähdyksiä. Tiskin takana kökki kolme tyyppiä, joista yksi otti passit vastaan ja antoi ne seuraavalle, joka antoi ne kolmannelle. Työllistävä vaikutus ja sitä rataa.

Bocas del Toro, Panama

Byrokratian taklaamisen jälkeen meidät tungettiin seuraavaan sillipurkkiautoon ja rinkat hilattiin jälleen auton katolle. Autolla huristeltiin noin tunti, kunnes saavuttiin Almiranten satamaan. Meinasin pyörtyä satamassa laiturille, mutta hetken istuskelu ja urheilujuoman kittaaminen auttoivat sen verran, että pääsimme veneeseen. Puolen tunnin venematkan jälkeen olimme Isla Colónin saarella Bocas del Toron kylässä. Vesi oli kirkasta ja turkoosia, kuten Karibialta sopii odottaa. Harmi vain, että emme ehtineet sitä sen paremmin ihailemaan, koska allekirjoittaneen oli päästävä koomaamaan hotellille.

Hotelli Don Chicho oli onneksi lähellä satamaa ja pääsimme kirjautumaan heti sisään. Hotelli oli aika kulahtanut, mutta toisin kuin edellisessä yöpaikassa Kaya’s Placessa, sängyn jouset eivät porautuneet selkään ja kylppäri oli ihan oikea kylppäri eikä mikään saastainen loukko. Huoneen seinät olivat sairaalanvihreät, mikä sopikin teemaan…

Kolmen yön vierailu Bocas del Torossa ei arvatenkaan mennyt ihan suunnitellusti sairastelun vuoksi. Ei puhettakaan, että olisimme päässeet snorklaamaan tai vaikkapa jollekin kivalle retkelle. Kivojen aktiviteettien sijaan aika kului hotellihuoneessa täristen kuumeessa, päänsäryssä ja vatsaongelmissa. Niin inhottavaa! Bocasin kylä vaikutti sen verran kivalta paikalta, että siellä olisi varmaankin viihtyisää oleilla terveenä. Ravintoloita oli kiitettävästi ja myyntipisteissä oli tyrkyllä monenlaisia aktiviteetteja matkalaisille. Ympärillä levittäytyi turkoosinsininen meri. Jokseenkin harmitti Costa Ricasta matkaan tarttunut tauti, mutta aina ei voi voittaa.

Bocas del Toro, Panama Bocas del Toro, Panama

Yritimme säätää lentoja Panama Cityyn, sillä jostain kumman syystä kahdentoista tunnin mittainen yhdistetty vene- ja bussimatka ei juuri silloin houkutellut. Kävimme kysymässä lentoja Bocas del Toron kansainväliseltä lentoasemalta, joka on superkoominen paikka. Se muistuttaa enemmän jonkin perähörkkölän bussiasemaa kuin kansainvälistä lentokenttää. Muutaman sadan metrin päässä Bocasin keskustasta sijaitsevalla kentällä on kaksi tiskiä. Meille neuvottiin etukäteen, että lennot voi käydä ostamassa suoraan tiskiltä ja sitten vain hypätään koneeseen. Tiskin takana ollut työntekijä huuteli meille jonossa seistessämme, että jos olemme hamuamassa lentoja seuraaville neljälle päivälle, niin turha jonottaa – lennot on jo myyty täyteen. Niinpä jouduimme kuin jouduimmekin ostamaan liput yön yli kestävälle vene- ja bussimatkalle Panama Cityyn päästäksemme. Sitä riemun määrää (not).

Bocas del Toro, Panama

Lähtöpäivänä sairastin jo neljättä päivää. Hymy oli ehkä vähän hyytynyt jo siinä vaiheessa. Vene Almiranteen lähti puoli kuudelta iltapäivällä, joten otimme Don Chichosta myöhäisen uloskirjautumisen. Jo satamassa oli pientä sählinkiä veneeseen pakkautumisessa, mutta Almirantessa touhu meni paljon pahemmaksi säätämiseksi. Satamasta siirryttiin pienillä takseilla bussiasemalle, ja siirtymistä järjestämässä olleet tyypit yrittivät saada takseja lennosta ja puhelimitse – niitä ei siis ollut hoidettu etukäteen, vaikka kyseessä oli kymmenien ihmisten kuljettaminen satamasta bussiasemalle.

Kun lopulta saimme taksin, rasittavia tipin pummaajia tunki taksin ovelle niin, että ovea ei meinannut saada kiinni. Näitä samoja ”Antakaa mulle tippiä, vaikken ole tehnyt mitään sen ansaitakseni! Vedän hernepalon nenään, jos ette anna!” -tyyppejä kohtasimme myös Bocasin satamassa saapumispäivänämme. Selkeä kehitysmaaraivarin paikka (huomasimme, että niitä voi tulla myös Aasian ulkopuolella).

Bussiasemalla puolestaan tuhraantui ylimääräistä aikaa suunnilleen tunti kaiken epäjärjestelmällisyyden ja aivan turhan paperien pyörittelyn takia: ensin odoteltiin odottamisen ilosta, sitten venattiin nimilistaa matkustajista, sitten nimilistan perusteella tehtävien matkalippujen valmistumista, sitten tavaroiden pakkaamista bussiin ja lopulta nousua bussiin. Mietimme, että koskaan ei ole bussin liikkeelle saattaminen ollut niin pirun vaikeaa. Lopulta pääsimme matkaan vaille kahdeksalta illalla.

Luonnollisesti bussissa ei kuulutettu mitään tietoja pysähdysten määrästä, kestosta tai kellonajoista. Bussissa piti olla vessa ja olikin, mutta se oli lukittu. Ei sillä, että vessassa olisi voinut oikein käydäkään ilman olympiatason tasapainoa ja tähtäystaitoja, sillä tie oli todella pomppuinen ja mutkainen. Ensimmäinen pysähdys oli jo tunnin matkustamisen jälkeen ja seuraava yhden aikaan yöllä. Muita pysähdyksiä ei sitten enää ollutkaan, vaikka bussi oli perillä Panama Cityssä vasta seitsemän jälkeen aamulla. Sanotaanko näin, että olemme olleet aika paljon paremminkin järjestetyillä etapeilla. Panama ei ihan vakuuttanut.

Myönteistä oli se, että pääsimme ehjinä perille ja pirun sitkeä tautikin alkoi Panama Cityssä vihdoin ja viimein hellittää. Seuraavassa postauksessa on siis luvassa iloisempia tunnelmia maailman koristeellisimpien bussien kaupungista, Panama Citystä!

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail