Ensikosketus Uuden-Seelannin eteläsaareen

Matkalla Aucklandista Taupoon istuimme bussissa heti kuljettajan takana, ja saimme matkan aikana kuulla yhtä ja toista mielenkiintoista asiaa Uudesta-Seelannista. Kuljettajan ja muutamien muiden ihmisten kanssa juteltuamme ymmärsimme, että uusiseelantilaiset todella arvostavat maataan, pitävät sitä kauniina ja puhtaana haluavat sen pysyvänkin sellaisena.

Meille alkoi Taupossa ja sen jälkeen matkalla Wellingtoniin hiljalleen valjeta, mitä kaikkea kaunista maasta löytyykään. (Ja nyt en tarkoita kauniilla sitä tien varressa näkemäämme liftaavaa valkopartaista ukkoa, joka Hemmon mielestä oli ihan varmasti Gandalf.) Ensimmäiset lumihuiput näimme horisontissa Tauposta lähtiessämme.

Wellingtonissa Uuden-Seelannin luonto ei tule kovin lähelle, ja kaupunki toimiikin monille vain kauttakulkupaikkana eteläsaarelle. Wellingtonista lähtevät Cookinsalmen ylittävät lautat. Salmen yli operoi Wellingtonista Pictoniin ja toisinpäin tällä hetkellä kaksi eri lauttayhtiötä, Bluebridge ja Interislander. Olimme varanneet jokunen päivä etukäteen verkon kautta liput Bluebridgen lauttaan (59 NZD eli noin 39 euroa / lätty). Lauttayhtiöiden välillä hinnassa ei ollut juurikaan eroa, mutta Interislanderin lautan aamulähtö oli loppuunmyyty. Interislander olisi ollut sikäli parempi vaihtoehto, että yhtiö takaa asiakkailleen liput seuraavaan mahdolliseen Nakedbusin autoon, mikäli lautta ei ole ajoissa satamassa ja asiakas myöhästyy siitä autosta, johon on ostanut liput. Sää tuntui olevan koko ajan epävakaa ja tuuli navakka, joten tämä vakuus olisi voinut tulla tarpeeseen. Lähtöaamuna tuuli ei onneksi ollut niin kova, että se olisi aiheuttanut lauttaliikenteeseen peruutuksia tai myöhästymisiä. Lauttamme oli aikataulun mukaisesti perillä Pictonissa.

 

 

 

 

Lauttamatka Cookinsalmen yli sujui leppoisasti. Lautta lähti kahdeksalta aamulla ja usva leijaili matalalla Wellingtonin yllä, kun ylitimme hostellilta tien satamalaiturille. Surffailimme terminaalin nopeassa ja ilmaisessa verkossa odotellessamme pääsyä lauttaan. Sinne sai kantaa mukanaan vain yhden laukun per matkustaja. Niinpä meillä oli lautalla riesanamme vain päiväreput, kun olimme antaneet lähtöselvityksessä rinkkamme henkilökunnan huomaan. Lautalle päästyämme ostimme heti alkuun aamukahvit. Katselimme niitä hörppien kannella, kun lautta lähti lipumaan kohti Pictonia. Matka kesti kolme ja puoli tuntia, joten ehdin ikkunasta tiirailun lomassa muun muassa kirjoitella blogitekstejä. Loppumatkasta lautta mutkitteli lukuisten vehreiden nyppylöiden välistä, vesi oli upean turkoosia ja aamun pilviverhoon oli ilmestynyt sinisiä aukkoja. Kaunis maisema sai suurimman osan väestä irrottamaan katseensa tabletistaan tai läppäristään ja ryntäämään kannelle. Luimme etukäteen, että lauttamatka olisi auringonpaisteessa upea kokemus, mutta hieno se oli vähän synkemmälläkin säällä.

 

 

 

 

Pictonista jatkoimme tutuksi tulleella Nakedbusilla Christchurchiin. Odotusaikaa lauttamatkan päättymisen ja bussin lähtemisen väliin jäi reilu tunti, minkä vietimme notkuen terminaalin edustalla Pictonin lämpimässä ja aurinkoisessa säässä. Bussissa varasimme taas maisemapaikat heti kuljettajan takaa.

Ensimmäisellä etapilla Kaikouraan sää muuttui taas pilviseksi ja sumuiseksi. Alkumatkasta näimme viinitiloja, mutta sen jälkeen muistikuvat ovat hämärät, sillä matkustaminen meni lyhyiden yöunien takia molemmilla pilkkimiseksi. Ennen Kaikouraa olimme kuitenkin hereillä, kun kuljettaja jutteli mikrofoniin kaikenlaista muun muassa Uuden-Seelannin luonnosta. Hylkeitä osasimme kytätä rannan kivikosta hänen ansiostaan, ja näimmekin niitä rannan kivillä sankoin joukoin – mahtavaa! Tie mutkitteli lähellä vesirajaa, ja vaikka oli vähän ankea sää, maisemat olivat mielettömät. Mietimme, että Australiassa kurvailemamme Great Ocean Road taitaa jäädä äkkiä kakkoseksi, kunhan saamme auton alle Uudessa-Seelannissa.

 

 

Sympaattisessa Kaikourassa pidetyn lounastauon jälkeen bussin reitti kulki rannikolta sisämaan laidunmaiden ja viiniviljelmien luokse. Lampaiden laskeminen tyssäsi heti alkuunsa, sillä niitä on yksinkertaisesti liikaa. Eikä mikään ihme, että melkein kaikki rinteet näyttävät olevan täynnä valkoisia pallukoita: Uudessa-Seelannissa asuu noin 30 miljoonaa lammasta. Ihmisasukkaita maassa on vain noin 4,5 miljoonaa.

Maisemat vaihtelevat matkalla Pictonista Christchurchiin vehreästä ja kivisestä rannikosta viiniviljelmiin, lammaslaitumiin ja kuivaan pusikkoon, joka toi meille mieleen Espanjan itärannikon tutut maisemat. Yhdistävä tekijä kaikille erilaisille maisemille on se, että joka paikassa on mäkistä. Samoin se, että suorat tienpätkät ovat Uudessa-Seelannissa harvassa. Bussimatka antoi meille esimakua siitä, miten vaihtelevissa maisemissa (auto)matkailija saa Uudessa-Seelannissa seikkailla. Aloimme odottaa entistä innokkaammin vuokra-auton noutoa Christchurchista.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Pysähdys Wellingtonissa

Matkamme jatkui Tauposta edelleen Nakedbusin kyydillä Uuden-Seelannin pääkaupunkiin Wellingtoniin. Pääkaupungiksi Wellington on pikkuinen: siellä on vain 200 100 asukasta. Suur-Wellingtonin alueella asukkaita on hieman alle puoli miljoonaa. Ilmeisesti Australiassa vietetty kuukausi ei tappanut meihin Aasiassa iskostunutta käsitystä, että kaupungeissa ihmisiä on tavallisesti paljon tai erittäin paljon. Hämmästelimme nimittäin Wellingtonin keskustassa kävellessämme jälleen kerran väen vähyyttä. Mietimme, että ulkomaalaisista vierailijoista mahtaa tuntua samalta Helsingissä kuin meistä tuntui Wellingtonissa. Missään ei vain tuntunut olevan ketään. Väkijoukkojen puuttuminen onkin yksi Suomea ja Uutta-Seelantia yhdistävä tekijä.

 

Törmäsimme Wellingtonissa ensimmäisiin suomalaisiin sitten Sydneyssä tavaratalossa bongaamamme äiti ja tytär -parin, joiden kuulimme kaukaa puhuvan suomea. Toinen kohtaaminen Australiassa suomalaisen matkailijan kanssa tapahtui sitä ennen Cairnsissä supermarketissa. Varsinaisesti olimme jutelleet ennen Wellingtonia suomalaisten kanssa viimeksi Kiinan Xi’anissa kolmisen kuukautta sitten. Silloinkin vaihdoimme vain pari sanaa suomalaisten reppureissaajien kanssa liikennevaloissa. Maanmiesten sijaan tällä reissulla onkin nähty lähinnä saksalaisia, joita on aivan joka paikassa hämmentävän paljon, amerikkalaisia ja eri puolilta Aasiaa kotoisin olevia matkailijoita. Wellingtonissa samassa hostellissa majoittui yllättäen ainakin viisi muuta suomalaista meidän lisäksemme.

Olimme varanneet hostellin ehkä kaikkien aikojen parhaimmalta paikalta kaikista näkökulmista tarkastellen. Bussi pysähtyi suoraan hostellimme eteen, joten meidän tarvitsi vain kantaa rinkat pari metriä ovesta sisään ja olimme perillä. Nautinnollisen helppoa! Downtown Backpackers sijaitsee aivan Wellingtonin ytimessä ja siitä on myös naurettavan lyhyt matka (tien ylitys) Bluebridgen lauttaterminaaliin, josta lautat eteläsaarelle lähtevät. Hostelli ansaitsee lämpimän suosituksemme muutenkin kuin sijaintinsa puolesta. Aula oli kuin hotellissa ja meidät myös otettiin vastaan usein hostelleista tutun hieman epämääräisen toiminnan sijaan hotellimaisen asiallisesti. Netistä hostelli löytyykin myös nimellä Hotel Waterloo, mutta kutsun sitä hostelliksi, koska sellaisena se meille myytiin ja hostelli tuo majoituslaitos mielestäni myös on.

 

Olimme varanneet kahden hengen huoneen jaetulla kylppärillä. Huoneemme oli todella siisti, tilava ja kaikin puolin aivan kuin tavallinen hotellihuone kylpyhuoneen puuttumista lukuun ottamatta. Jaoimme kylpyhuoneen vain vastapäisen huoneen asukkaiden kanssa, eli meitä kylppärin käyttäjiä ei ollut kovin montaa. Hostellin rakennus oli vanha ja arvokkaan näköinen, vaikkakin elämää nähnyt. Samoissa tiloissa on varmaankin ollut majoituslaitos jo pitkään.

Vieraiden yhteiset keittiötilat olivat kuin ravintolan keittiö: paljon tilaa, iso kylmiö, useita uuneja ja helloja, paljon rosteritasoja. Tiloissa mahtui kokkailemaan ihanan tilavasti, vaikka väkeä olikin paljon. Parasta oli, että ruuat sai syödä suuren ja siistin ravintolasalin puolella. Samaiseen ravintolasaliin sai myös tilattua annoksia sen yhteydessä toimivasta ravintolasta, mutta niitä me emme testanneet. Hostelli oli tähän mennessä käyttämistämme hostelleista kaikin puolin paras. Sanomattakin selvää, että yöpyisimme siellä erittäin mielellämme uudelleen. Ainoa miinus oli jälleen kerran surkea netti, minkä ratkaisimme käyttämällä Wellingtonin julkista ja ilmaista nettiä. Se ei toiminut hostellissa, mutta vastapäisellä juna-asemalla kantama oli hyvä.

 

 

Wellington toimi meille oikeastaan vain porttina eteläsaarelle menevälle lautalle. Olimme kuitenkin kaupungissa kaksi yötä, sillä halusimme katsella vähän ympärillemme Uuden-Seelannin pääkaupungissa. Maisemien katseluun sopi hyvin vuonna 1902 käyttöön otettu köysiratajuna, joka nousee ylös Kelburnin näköalapaikalle. Jos tarkkoja ollaan, itse junasta ei näe oikeastaan mitään, sillä se kulkee osan matkaa tunnelissa. Mäen päällä sen sijaan on näköalapaikan lisäksi esimerkiksi Carterin observatorio ja ilmainen köysiratamuseo. Mäeltä voi kävellä alas erilaisia kasvitieteellisen puutarhan halki kulkevia reittejä noin 40 minuutissa. Me valitsimme tämän tavan eli emme menneet köysiradalla molempiin suuntiin vaan palasimme alas kävellen.

 

 

 

 

 

Loppumatkasta reittimme kulki vanhan hautausmaan halki. Wellingtonissa oli tehty samankaltainen ratkaisu kuin Pariisin Montmartren hautuumaalla: vanhojen hautakivien päälle on vedetty reteästi siltoja ja taloja on rakennettu aivan hautojen viereen. Mietimme erästäkin toimistorakennusta katsellessamme, että mahtaa siellä työskentelevillä olla masentava fiilis ikkunoista katsellessa. ”Tuonne sitä minutkin kohta tästä kärrätään, kun tylsistyn täällä toimistossa hengiltä…” Kävelemisen ja ihan vain hengailun lisäksi kävimme Wellingtonissa hankkimassa retkikaupasta littanaksi taittuvat mukit. Kyllästyimme siihen, että majapaikoissa ei aina ollut minkäänlaista astiaa juomista varten.

 

Kahden Wellingtonissa vietetyn yön jälkeen matkamme jatkui Cookinsalmen yli Uuden-Seelannin eteläsaarelle – siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail