Suppausta Kaiteriterissä ja kalastusta Nelsonissa

Siirtyminen Foxin ja Franz Josefin jäätiköiltä Abel Tasmanin kansallispuiston tietämille oli sään puolesta todellinen peliveto. Jäätiköiden luona oli kylmä ja vettä tuli enemmän kuin tarpeeksi. Abel Tasmanin kansallispuiston kupeessa Kaiteriterissä sen sijaan lämpötila oli hellelukemissa ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Säätilan suuri ero ei ole oikeastaan yllättävää, ainakaan tilastollisesti. Jäätiköiden alue on nimittäin yksi Uuden-Seelannin sateisimmista alueista, kun puolestaan Abel Tasmanin ja Nelsonin kaupungin tienoo on yksi Uuden-Seelannin aurinkoisimmista seuduista. Ensi töiksemme Kaiteriterin kylässä nautimmekin hyvästä säästä aurinkoa ottamalla. Sen verran pilviä kuitenkin kertyi taivaalle, että epäilimme sateen seuranneen meitä, joten emme lähteneet heti vuokraamaan SUP-lautaa.

 

Pilvet menivät onneksemme ohi ja pääsimme nauttimaan rantaelämästä ja läheisestä kansallispuistosta. Kävelykierroksella kansallispuistossa Uuden-Seelannin eteläsaaren maisemat näyttivät jälleen erilaisilta hienon kesäsään ansiosta: hiekkaranta näytti houkuttelevalta ja luonnon väriloisto pääsi oikeuksiinsa, kun aurinko toi maisemaan värit. Pysähdyimme notkumaan Coquille Baylle. Hemmo kävi uimassa, mutta minulle vesi oli turhan kylmää. Rannan hiekka sen sijaan oli lämmintä ja suojaisalla rannalla oli rauhallista makailla. Upea paikka, niin ranta kuin sinne vievä kävelyreittikin. Paluumatkalla näimme ryhmän ratsastajia etenemässä laskuveden paljastamalla hiekalla. Ei taatusti ollut hassumpi ratsastusretki niissä puitteissa.

 

 

 

 

 

Kaiteriterissä meille tarjoutui hyvä tilaisuus kokeilla seisaaltaan melomista eli suppausta (SUP tulee sanoista stand up paddling), koska lautoja vuokrattiin rannalla ja meri oli houkuttelevan tyyni laudan päällä tasapainoiluun. Vuokrasimme laudat tunniksi ja lähdimme kokeilemaan, onko laudalla niin helppo pysyä pystyssä kuin olimme kuulleet. Touhu vaikutti aluksi aika kiikkerältä, mutta oli lopulta yllättävän helppoa. Kiva kokemus!

 

 

Aurinkoisessa Kaiteriterissä vietettyjen päivien jälkeen siirryimme noin 60 kilometrin päähän Nelsoniin. Sieltä tulemme muistamaan ainakin yhden asian: jos jätät avaimet auton sisään ja lyöt ovet lukkoon, on parempi, että lähettyvillä on yksi tanskalainen äijä virvelin kanssa. Allekirjoittanut nimittäin onnistui tupeloimaan auton kaikki ovet lukkoon ja jättämään avaimet lojumaan auton sisälle repsikan paikalle. Keskuslukitus ei toiminut luksus-Toyotassamme pelkääjän paikan oven osalta, joten kyseinen ovi piti aina lukita manuaalisesti. Tässä kohtaa tuo potentiaalisesti kallis erhe sitten pääsi tapahtumaan.

Päiväilimme aiheuttamaani tilannetta ääneen leirintäalueen keittiön liepeillä ja ainoa paikalla ollut henkilö, tanskalainen matkailija, kiinnostui asiasta. Hän tuli katsomaan tilannetta kanssamme ja yhdessä totesimme sen olevan aika pitkälti toivoton. Paikalle täytyisi soittaa joku automurtojen saloihin vihkiytynyt henkilö. Olin tässä välissä jo ehtinyt soittaa vuokrafirman antamaan tiepalvelun numeroon, mutta se ei toiminut. Ilmeisesti tiepalvelulla ei ollut lauantaipäivystystä. Ihan hyvä, että kallis tiepalvelu ei vastannut puhelimeen, sillä seuraavaksi tanskalainen kyseli, pitäisikö avaimia yrittää kalastaa virvelillä raollaan olevan takaikkunan kautta.

Tartuimme virveliehdotukseen, koska pitihän sitä yrittää. Tanskalainen haki virvelinsä, viritti siihen Toby-uistimen (ilmainen mainos: sopivat hyvin myös avaimien kalastamiseen!), ujutti virvelin pienestä takaikkunan raosta auton sisään ja me ohjailimme siimaa ja uistinta sanallisesti oikeaan suuntaan etuikkunan läpi tirkistelemällä. Onni onnettomuudessa, että jätin avaimet penkille jatkon kannalta hyvinkin sopivaan asentoon avainrengas pystyssä. Ei aikaakaan, kun tanskalaisella kävi munkki (tai hän oli ilmiömäisen taitava elottomien esineiden sokkokalastaja?) ja avainrengas tarttui uistimeen. Onnistuminen oli oikeasti niin epätodennäköistä, että olimme kaikki kolme aivan hämmentyneitä ja innoissamme tästä erävoitosta. Avaimet piti tietysti saada vielä autosta ulos sen lisäksi, että ne oli mielettömällä mäihällä saatu roikkumaan koukkuun. Tanskalainen handlasi homman tasaisella varmuudella ja avaimet olivat tuota pikaa ulkona autosta. Voitto kotiin!

Kävimme Nelsonissa Tahunanuin uimarannalla, nautimme edelleen aurinkoisena pysyneestä säästä ja söimme hyvin. Jos joku arpoo Abel Tasmanin kansallispuisto ja hienot rannat mielessään, kannattaisiko majoittua Nelsoniin vai pienempiin kyliin lähemmäs puistoa, suosittelemme menemään mieluummin Kaiteriteriin tai Marahouhun kuin Nelsoniin. Kaiteriteristä ja Marahousta on lyhyt automatka kansallispuistoon ja toisaalta myös Motuekaan palvelujen äärelle. Kylien rannat ovat täynnä aktiviteettimahdollisuuksia kalastuksesta, kajakoinnista ja suppailusta auringonottoon ja uimiseen. Nelsonissa on hyvät palvelut, kiva ranta ja aktiviteetteja, mutta ranta ei ole kovin suojainen. Nelsonista puuttuu myös leppoisa rantakohteen ilmapiiri. Olisimme viipyneet Kaiteriterissä pidempään, jos olisimme tienneet tämän etukäteen, mutta jäihän meille Nelsonista sentään tuo legendaarinen avaintarina muisteltavaksi.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Sateiselta jäätiköltä aurinkoiselle Nelsonin alueelle

Franz Josefin jäätikön kupeessa kului sateen ropinaan heräillen. Puoli viiden jälkeen aamuyöllä en saanut enää ollenkaan unta ja lueskelin aamuyön tunnit uutisia netistä, kunnes oli säällinen aika nousta. Taivas oli harmaa. Aamutoimien jälkeen ajoimme Franz Josefin jäätikön parkkipaikalle ja kävelimme sieltä ensin hiekkatietä metsän läpi ja sitten kivistä joenuomaa pitkin lähemmäs jäätikköä. Oli kylmää ja synkkää, ja tietenkin alkoi sataa vettä. Taapersimme jonkin aikaa sateessa, kunnes touhu alkoi vaikuttaa typerältä ja kypsyimme toden teolla ankeaan säähän. Palasimme autolle, karistimme vesipisarat sadetakeista ja laitoimme autoon lämmöt päälle. Käänsimme nokan kohti Greymouthia, ja allekirjoittanut pilkki puolet matkasta umpiväsyneenä. Rattia käännellyt Hemmo pysyi onneksi hereillä. Perillä olimme aivan väsähtäneitä, joten Greymouthista ei jäänyt paljoa kerrottavaa. Iltamme siellä kului lähinnä leirintäalueella nuokkuen ja syöden.

 

 

 

 

Seuraavana päivänä aurinko palasi taivaalle ja virta meihin. Lähdimme ajamaan rannikkoa pohjoiseen. Rannikolla oli pilviä ja merestä nousi vesihöyryä, mutta sää oli kuitenkin hyvä. Merellä oli mielettömät aallot. Tie mutkitteli rannikon myötäisesti ja sen reunoilla oli vehreää sademetsää.

Pysähdyimme Punakaikilla, joka on tunnettu kivimuodostelmistaan. Paikalla sijaitsevat tunnetut pannukakkupinoja muistuttavat kivimuodostelmat (Pancake Rocks) ja useita vettä yläilmoihin ampuvia blowholeja. Emme tajunneet sinne mennessämme, millainen turistirysä on kyseessä, joten ihmismassat tulivat yllätyksenä. Väki ei ollut paikalla turhaan, sillä Punakaiki on upea paikka. Blowholet olivat paljon upeampia kuin Australiassa Great Ocean Roadin varrella näkemämme. Maa tärisi ja kameratkin saivat vähän roiskeita, kun ihailimme meren voimaa lukuisilta Punakaikin näköalatasanteilta. Punakaikiin kannatti ehdottomasti poiketa!

 

 

 

 

 

 

 

Myöhemmin tie kulki hieman kauempana rannikosta sisämaassa, mutta koukkasimme rannikolle seal colony -kyltin houkuttamina. Ainahan sitä muutamat hylkeet ehtii katsastaa! Perillä selvisi, että hyljeyhdyskunta sijaitsi Cape Foulwind Walkwayn varrella lyhyen kävelymatkan päässä parkkipaikalta. Rantakivikolla näköalatasanteen alapuolella paistatteli päivää useita hylkeitä, joista monet olivat vielä hyvin nuoria. Kerrassaan söpöjä!

 

 

Saavuimme Kaiteriterin kylään Abel Tasmanin kansallispuiston reunamille viiden aikaan iltapäivällä. Alkuperäinen suunnitelmamme majoittua hieman edempänä Marahoussa heitettiin matkalla romukoppaan, sillä Marahoun leirintämahdollisuudet eivät vaikuttaneet lupaavilta ja kello tikitti. Abel Tasmanin kansallispuiston ja Nelsonin kaupungin alue on erittäin suosittu matkailukohde. Abel Tasmanin kansallispuisto on Uuden-Seelannin kansallispuistoista pienin, mutta vierailluin. Meille tarjottiinkin leirintäalueella Kaiteriterissä ensimmäistä kertaa eioota paikkaa kysyessämme. Seuraavana päivänä Beach Motor Campissä oli tilaa, joten teimme paikkavarauksen ja lähdimme kyselemään ensimmäisen yön autopaikkaa viereiseltä Bethany-leirintäalueelta, jonne onneksi mahduimme. Seuraavat päivät vietimme kesäisissä tunnelmissa turkoosin veden äärellä – ja päällä – Abel Tasmanin kansallispuistossa ja Kaiteriterin kylässä.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail