Kehitysmaaraivareista ja turnauskestävyydestä maailmalla

Aina ei vain jaksaisi. Säätämistä ja tinkimista, saastaisia vessoja, likaisia ja torakkaisia hostellihuoneita. Toimimattomia suihkuja, vessoja ja hanoja. Sähkön pätkimistä, luvatun nettiyhteyden ei-oota. Olematonta huonesiivousta paikoissa, joissa paskapaperit pitää laittaa wc:n roskikseen haisemaan sen sijaan, että ne voisi vetää alas pöntöstä. Jonottamista jonottamisen perään. Tiuskivia virkailijoita. Massiivista byrokratiaa. Turistien kusetusta joka käänteessä. Silkkaa rahastusta.

Yksi jos toinenkin matkaaja on joskus vajonnut niin sanottuun kehitysmaaraivariin. Kehitysmaaraivari iskee todennäköisemmin omatoimimatkalla kuin pakettimatkalla, sillä pakettimatkalla kaikki on yleensä järjestetty valmiiksi suht tasokkaasti. En silti väitä, etteikö raivari voisi pamahtaa päälle myös pakettimatkalla, jos olosuhteet vain ovat sille otolliset.

Postauksen kuvituksena on hienoimpia kokemuksiamme Kiinasta: Kesäpalatsi, Kielletty kaupunki ja Kiinan muuri. Olimme Kiinassa lokakuussa 2014 kahdeksan kuukauden mittaisen maailmanympärimatkamme alkupuolella.

Kunnia kehitysmaaraivari-termistä kuuluu tietääkseni nyt jo kuopatun Irtiotto-blogin Maijalle, sillä sieltä minä tämän kuvaavan sanan ensimmäisenä bongasin. Maija selosti termin blogissaan näin:

Kehitysmaaraivari yllättää yleensä kun ihminen on väsynyt, vessahädässä, oudot ötökät ahdistelevat, joku kaupustelee aurinkolaseja, on hirveä nälkä ja jano, ei yöpaikkaa ja kysyttäessä apua vastapuoli kusettaa tai kielimuuri estää minkään kommunikoinnin. Kehitysmaaraivari voi yllättää sairaalassa kun huonekaverin omaiset polttavat röökiä, silloin kun Mekongjoen retki on täysi fiasko, kun ruoassa on lihaa, vaikka on sata kertaa ilmoittanut olevansa kasvissyöjä. Kehitysmaaraivareiden taustalla voi olla jonotustilanne, jossa sata metrin mittaista kiinalaista ohittelee ja räkii.

Maija, Irtiotto-blogi

Pahimmat kehitysmaaraivarit osuivat meidän maailmanympärimatkallamme Aasiaan ja Väli-Amerikkaan. ”Argh, mikä mesta!” -fiilikset liittyivät useimmiten liikkumiseen, turistien vedättämiseen ja majoituslaitoksiin. Avauduin Kaakkois-Aasian vedätyskulttuurin osalta aiheesta tässä postauksessa, joten ei siitä sen enempää tällä kertaa.

Niputan tähän samaan kehitysmaaraivariosastoon myös Uuden-Seelannin ja Australian nettiyhteydet (vieläpä maksulliset sellaiset), jotka olivat monissa majapaikoissa huonompia kuin missään muualla, missä olen matkustellut. ”Kehitysmaa” ei nyt varsinkaan näiden maiden kohdalla ihan päde sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta pilke silmäkulmassa kehitellyn kehitysmaaraivari-termin voinee muutenkin käsittää suht laveasti.

Tavallisella lomamatkalla kehitysmaaraivareita tulee harvemmin, sillä silloin pätäkkää laitetaan yleensä enemmän tiskiin ja saatetaan näin välttyä pahimmalta säätämiseltä. Jos kyse on vielä valmismatkasta, on koko reissu matkanjärjestäjän siloittelema kokemus ja silloin raivaririski on kaikkein pienin. Muutenkin lyhyellä matkalla riski on pieni, koska paikalliseen touhuun ei ehdi kypsyä.

Pitkällä kiertomatkalla raha on yleensä tärkeä kriteeri kaikille muille paitsi lottovoittajille. Siispä matkaaja pyrkii säästämään niin majoituksessa kuin matkajärjestelyissäkin ja hoitamaan asioita mahdollisimman pitkälle omin päin – ja tästä juuri alkaa kehitysmaaraivarin riski kasvaa. Tosin valitettavasti aina edes rahalla ei saa hyvää, kuten oli tilanne Uuden-Seelannin ja Australian nettiyhteyksien kanssa.

Kun järjestää kaiken itse ja yrittää selvitä hommasta suht edullisesti, törmää melko väistämättä jossain vaiheessa siloittelemattomaan totuuteen siitä, että kaikki ei todellakaan hoidu kuin koti-Suomessa. Tämä on sekä hyvä että huono asia.

Huonoa siinä on tuo kehitysmaaraivarireaktio, jota yleensä edesauttaa väsymys. Aina ei vain jaksaisi säätää.

Hyvää on se, että omatoiminen matkailija luultavasti ymmärtää aina näitä tilanteita kohdattuaan hitusen enemmän siitä, miten hommat missäkin maassa hoidetaan ja ennen kaikkea sen, että ne itselle vieraat tavat voivat lopulta olla ihan toimivia. Maailmassa kun eletään niin monenlaista elämää eikä meidän suomalainen viisimiljoonainen kansamme ole maailman napa, ainoa paikka jossa asiat tehdään oikein ja hyvin.

Joissain kohteissa turismi on saanut ikäviä piirteitä, sitä ei käy kiistäminen. Aina matkaajan kohtelu ei ole sitä, mitä sen voisi kohtuudella olettaa olevan. Voi olla vain huijaamista ja rahastusta. Joskus turismi on vinoutunut sellaiseksi, että matkaajat nähdään vain kävelevinä setelitukkoina. (Bangkokilainen huijaava tuk tuk -mies lävähti juuri elävästi mieleeni.) Lyhytnäköinen rahat pois -asenne ei ole kenenkään matkaajan mielestä kivaa eikä hyväksyttävää, mutta sekin on joskus pakko kestää, jos aikoo sen tai tuon ”pakko nähdä kerran elämässä” -kohteen katsastaa.

Yritykset saisivat matkailijoista vielä enemmän irti, jos ymmärtäisivät kohdella heitä reilusti, mutta aina näin yksinkertaista asiaa ei ymmärretä. Jos esimerkiksi hotellihuoneessa sängyn jouset törröttävät pystyssä, homeläiskiä täynnä olevat tyynyt haisevat kuolemalta ja torakat hiippailevat suihkukopin lattialla, kyseessä on ilmiselvästi aikamoinen läävä. Silloin myös hinnan tulisi olla alhainen.

Itse en kehtaisi edullisessa matkailumaassa pyytää yli neljääkymmentä euroa majoituksesta, jossa suihkuviritelmän vesi löyhkää niin kamalalta, että majoittuja pohtii, uskaltaako suihkua edes käyttää, jossa ikkunoiden virkaa toimittavat reikäiset hyttysverkot ja pihamaalla haisee uloste. En myöskään kehtaisi väittää, että bussimatka kestää seitsemän tuntia, jos tietäisin sen todellisuudessa kestävän 12 tuntia.

Omatoimimatkalla näissä tilanteissa valittaminen ei yleensä auta mitään. Pahoittelua tuskin tulee, saati mitään hinnanalennusta. Mitäs läksit! Siinäpä taas oiva kehitysmaaraivarin paikka. Mutta ei auta itku markkinoilla. Tarvitaan turnauskestävyyttä.

Inhoan yleistämistä ja lokerointia, mutta jos haluaisin miettiä määritelmien turisti ja matkaaja (”travelleri”) eroa, se voisi olla juuri tässä. Pakettimatkaileva turisti sujahtaa sieltä, missä aita on matalin ja saa hienoja kokemuksia. Omatoiminen matkaaja kohtaa enemmän huonojakin juttuja (vaikkapa vinoutunutta turismia tai tarpeettomalta tuntuvaa ja monimutkaista säätöä pikkuasioiden hoitamiseksi), mutta saa silti yhtä lailla hienoja kokemuksia ja oppii ehkä samalla maailmasta hitusen enemmän.

Molemmissa on puolensa eikä kumpikaan matkustustyyli ole ”väärä” eikä myöskään toisensa poissulkeva. Minusta tärkeintä on se, että jos haluaa matkustella, uskaltaa sen tehdä – tyylillä millä hyvänsä.

On kuitenkin todettava, että omatoimimatkailussa – etenkin sellaisessa, jossa pyritään säästämään rahaa ja ollaan reissussa kauan – voi kohdata sen verran haasteita ja jo pelkät matkajärjestelyt voivat olla sen verran työläitä, että ihan jokaiselle se ei sovi. Voin sanoa omasta kokemuksesta, että kun mitään ei ole valmiina, reissussa ollaan kuukausia ja aiottuja matkakohteita on listalla paljon, kaikkien järjestelyjen hoitaminen käy ajoittain työstä. Minua tämä ei ole haitannut, mutta jonkun muun kohdalla tilanne voi olla toinen. Kaikenlaista säätöä voi tulla, ja siihen kannattaa varautua – ja myös niihin kehitysmaaraivareihin.

Herne patjan alla -asenne eli liiallinen kermaperseily on asia, joka voi oikeasti haitata matkantekoa merkittävästi ja jättää myös ikäviä fiiliksiä koko matkasta. Siksi neuvoisin pitkää ja halvalla toteutettavaa reissua suunnittelevaa, että kannattaa tiedostaa oma mukavuustasonsa ja olla valmis tinkimään siitä joskus paljonkin. Neuvoisin myös pysymään kuitenkin keskimäärin riittävän lähellä omaa mukavuustasoa, jotta reissaaminen pysyy miellyttävänä.

Jos on esimerkiksi tottunut neljän tähden hotelleihin ja hienoihin ravintoloihin, turnauskestävyys todennäköisesti kasvaa reissussa, vaikka ei vetäisikään tavoitteita aivan toiseen äärilaitaan ja kärvistelisi koko matkaa ilmastoimattomissa ja homeisissa hostelleissa pikanuudeleita syöden.

Itsensä kannattaa tuntea ja budjetti kannattaa suunnitella oman sietokyvyn mukaan, yleisesti ottaen kun laadusta ja asioiden helppoudesta joutuu maksamaan enemmän. Oman turnauskestävyyden arvioinnin lisäksi on hyvin tärkeää muistaa avoin mieli. Matkailu avartaa, jos vain sen antaa tehdä niin. Ja kun avoin mieli ei enää tunnu riittävän, kannattaa hengitellä syvään ja yrittää kasvattaa niitä kuuluisia lehmän hermoja.

Miksi sitten tehdä pitkä, omatoiminen maailmanympärimatka, jos se saattaa olla välillä vaivalloista ja siellä voi saada kehitysmaaraivarin? Ehkä selitys on Maijan tekstissä:

Mutta hei, ilman näitä raivareita ei ole sitä ehtaa matkustamisen tunnetta.

Maija, Irtiottoja-blogi

Kai sitä on jotenkin kieroutunut, kun tykkää reissaamisesta kaikkine sivumausteineenkin kuin hullu puurosta eikä aidan matalin kohta ole aina se houkuttelevin.

Onneksi ikävät tapaukset ovat äärimmäisessä vähemmistössä. Ylivoimaisesti suurin osa meidänkin kokemuksistamme maailmanympärimatkalla ja muillakin reissuilla niin majoituksen kuin kaiken muunkin suhteen olivat hyviä tai erinomaisia ja meitä on kohdeltu useimmiten ystävällisesti ja reilusti.

Maailmanympärimatka oli tähänastisen elämäni hienoin kokemus. Jälkikäteen (melkein) kaikille sattumuksille ja epätoivon hetkille voi nauraa ja kenties todeta, että olisi sinäkin päivänä kannattanut muistaa syödä ja nukkua tarpeeksi. Tai ottaa rentouttava olut.

---

Lue myös:

• Oppeja Kaakkois-Aasiasta
• Kierros Kielletyssä kaupungissa
• Käärme paratiisissa eli pakkolepoa Koh Phanganilla