Aikamme Vietnamin Hanoissa kului enimmäkseen rattoisasti Old Quarterissa. Tai no, rattoisaksi ei ehkä voi kuvailla kadun ylittämistä Hanoin kaoottisessa liikenteessä, mutta muuten oleilumme kaupungissa oli varsin rentoa ja laiskaa. Sentään yhden museokäynnin teimme Hanoissa ennen kuin siirryimme sieltä rannikkokaupunki Hoi Aniin.
Hanoi Hilton eli Hỏa Lò -vankilamuseo
Kävimme Hanoissa vierailulla Hanoi Hiltonissa eli Hỏa Lò -vankilamuseossa, joka ei ollut rattoisa kokemus vaan ennemminkin hämmentävä ja masentava. Museo on perustettu ennen vankilana toimineen rakennuksen jäljellä olevaan osaan. Hỏa Lò toimi Ranskan siirtomaavallan aikana (1884–1940) poliittisten vankien ”sijoituspaikkana”.
Myöhemmin Vietnamin sodan aikaan Pohjois-Vietnam piti siellä sotavankejaan. Amerikkalaiset sotavangit antoivat vankilalle sarkastisen lempinimen Hanoi Hilton, koska sotavankeja kidutettiin siellä raa’asti (muunlaista kiduttamista ei tietysti olekaan) ja kohtelu oli muutenkin kaikin puolin karmeaa. Tätä tietoa ei kuitenkaan Hỏa Lò -museosta saa selville. Siellä vierailija kohtaa propagandaa amerikkalaisiin sotavankeihin liittyen.
Museossa vakuutellaan, että amerikkalaisia sotavankeja kohdeltiin silkkihansikkain ja todisteina esitetään kiduttamalla saatuja amerikkalaissotilaiden lausuntoja vankilan ”hyvistä oloista”. Museossa voi kuitenkin kurkistaa (valikoivasti esitettyyn) historiaan ja ihmisen pahuuteen – siellä on esillä esimerkiksi Ranskan siirtomaavallan ajoilta peräisin oleva giljotiini. Museo ei ole hinnalla pilattu: pääsylippu kustantaa 74 eurosenttiä.
Hanoista Hoi Aniin
Siirryimme ajansäästösyistä Hanoista Hoi Aniin lentäen. Tarkalleen ottaen lento meni Hanoista Da Nangiin, josta menimme taksilla Hoi Anin rantakohteeseen. Etukäteissuunnitelmaamme Vietnamin osalta kuuluivat Hanoi, Halonginlahti, Ho Chi Minh City ja ”joku kiva rantapaikka Hanoin ja Ho Chi Minhin välistä”. Tuoksi kivaksi rantapaikaksi valikoitui sitten Hoi An.
Hanoista lähtiessämme olimme tyytyväisiä, että olimme varanneet aamuun reippaasti aikaa. Menimme kirjautumaan ulos majapaikastamme kuuden aikaan aamulla havaitaksemme, että aulassa oli respasta tuttu jamppa nukkumassa patjalla keskellä lattiaa. Vieressään hänellä oli aulassa kaksi mopoa, jotka oli syystä tai toisesta nostettu aulaan kadulta. Näky hieman nauratti meitä. Kesti aikansa, että saimme nukkuvan hotellityöntekijän hereille. Herännyt kaveri ei kuitenkaan pystynyt kirjaamaan meitä lähteneiksi, vaan siihen hommaan tarvittiin toinen henkilökunnan edustaja.
Jouduimme lopulta odottamaan noin 25 minuuttia ennen kuin saimme minibaarilaskumme maksettua, koska meidän täytyi odottaa tätä toista jamppaa, joka oli kadonnut jonnekin. Onneksi olimme varautuneet viivytyksiin, sillä sen ansiosta ehdimme ajoissa lentokentälle menevään minibussiin respan sähellyksestä huolimatta.
Reilun tunnin kestäneen lennon jälkeen saavuimme Da Nangiin ja menimme sieltä taksilla noin 30 kilometrin matkan hotellillemme Hoi Aniin. Paikallisbussilla matka olisi kestänyt lentokentän turistitoimiston neidin mukaan kolmisen tuntia ja lisäksi kentältä olisi pitänyt kävellä noin kaksi kilometriä pysäkille. Ei ihan huvittanut lähteä moiseen reilun kymmenen euron takia, joten valitsimme taksin.
Hoi Anissa meillä oli varattuna hotelli, jonka valitsimme sen perusteella, että se oli halpa ja siellä oli uima-allas. Tiesimme jo varausvaiheessa, että Paradise Hotel oli vielä osittain rakennusvaiheessa. Meidän rakennuksemme oli OK, mutta parvekenäkymä oli koominen: oikealla oli uima-allas ja vasemmalla muurausvaiheessa oleva toinen rakennus. Hotellille vei pelkkä kinttupolku, koska tie ei ollut vielä kunnossa. Mutta mikä tärkeintä: paikka oli siisti ja uima-allas oli toiminnassa. Työmaasta ei ollut häiriötä, sillä ei siellä kukaan keskellä yötä vasaraa paukuttanut. Seuraavat päivät vietimme pikkukaupungin rauhasta ja uima-altaasta nauttien.
Lue myös:
Pysy matkassa mukana ja seuraa Unelmatrippiä somessa: